Taijiquan oli alkujaan kamppailulaji, mutta nykyään sitä harjoitellaan vain harvoin tässä tarkoituksessa. Taijiquania voidaan pitää myös qigongin muotona, ja se on sukua myös taolaiselle meditaatiolle.
Miksi harjoitella taijiquania, kun voisit yhtä hyvin harjoitella chi kungia, taolaista meditaatiota ja itsepuolustusta?
Taijiquan on hyvin ainutlaatuinen laji siinä mielessä, että siinä yhdistyvät näiden kolmen harjoituksen hyödyt. Kun Chang San Feng sulautti nämä elementit taijiquaniksi, hän loi jotakin uutta ja ainutlaatuista, jonka hyödyt ovat paljon suuremmat kuin osiensa summa.
Qigong (chi kung) on sateenvarjotermi erilaisille energiaharjoituksille. Qigong-harjoitukset pyrkivät kasvattamaan ja tasapainottamaan qi’n virtaa kehossa. Qigongin varsinainen alkuperä kätkeytyy antiikin usvaan. Aikaisimmat maininnat qigongista ovat 5000 vuotta vanhoja, mutta se sai luultavasti alkunsa paljon aiemmin.
Taijiquanin keksi taolainen viisas Chang San Feng, todennäköisesti 1100-luvulla. Ulkoapäin katsottuna se on kamppailutaito, mutta sen sisäiset periaatteet tulevat qigongista ja taolaisesta meditaatiosta.
Taijiquanin kehitti Chang San Feng –niminen viisas. Hän oli ulkoisten kamppailulajien (Shaolin) mestari ennen kuin hänestä tuli kuolemattoman Huo Lungin (tulilohikäärme) oppilas. Hän oppi tältä taolaista meditaatiota. Hän hämmästyi meditaatiossa kokemaansa energian virtausta ja kysyi mestariltaan, kuinka sisällyttää energiavirta kamppailutaitoonsa. Mestari oli hiljaa. Sitten Chang San Feng näki kurjen ja käärmeen taistelevan ja oivalsi äkkiä, että hän oli juuri nähnyt periaatteet toiminnassa. Hän muokkasi liikkeitä, kunnes ne olivat sopusoinnussa hänen sisäisen qi’n virtauksensa kanssa, ja loi näin uuden taidon: taijiquanin.
Taijiquan välittyi eteenpäin salassa, kunnes se nousi esiin Chenjiagoussa, kun Chiang Fa, ohikulkumatkalla ollut muukalainen, opetti sitä kyläläisille.
Pitkään taijiquan välittyi eteenpäin salassa, kunnes se tuli Chen-kylään Chiang Fan opettaessa sitä siellä. Yang Lu Chan oppi tämän taidon Chen Chang Hsingiltä ja meni myöhemmin Pekingiin, missä hänestä tuli keisarin vartijoiden ohjaaja. Hänen taitonsa, joka tunnettiin aikaisemmin muilla nimillä kuten ”puuvillanyrkkeily” tai ”pehmeä nyrkkeily”, sai lopulta nimen ”taijiquan”.
Yang Lu Chanilla oli kaksi poikaa, joista tuli vuorostaan kuuluisia mestareita. Siitä lähtien heidän taitonsa välittyi sukupolvelta toiselle Yang-suvussa. Yang-suvun mestareilla oli kuitenkin muitakin oppilaita, kuten keisarin vartijoita, mantsu-prinssejä ja muita vaikutusvaltaisia henkilöitä. Näille ei kuitenkaan opetettu tyyliä kokonaisuudessaan vaan suku piti sen visusti omana tietonaan. Näillä oppilailla oli omia oppilaita, jotka oppivat vuorostaan heidän versionsa taijiquanista. Syntyi koko joukko erilaisia tapoja tehdä liikkeitä, jotka nimettiin usein ensimmäisen harrastajansa sukunimen mukaan (esimerkiksi Wu, Hao, Tung ja Sun). Näin saivat alkunsa monet ”tyylit”. Jopa alkuperäinen tyyli nimettiin nyt Yang-tyyliksi sen suvun mukaan, jossa se oli periytynyt. Jotkut Yang-suvun, erityisesti Yang Cheng Fun oppilaat, eivät muuttaneet oppimansa tyylin nimeä, vaikkeivät olleet oppineet alkuperäistä tyyliä tai olivat muuttaneet sitä itse. Yksi tällainen oppilas tuli erityisen kuuluisaksi siitä, että hän toi taijiquanin (tai chi chuan) länteen: Cheng Man Ching.
Fu Zhong Wenin mukaan Chen-tyylin taijiquania ei ollut olemassa, ennen kuin kommunistit nousivat valtaan Kiinassa. Chen-kylässä harjoitettuihin Shaolin-muotoihin yhdistettiin Yang-tyylin periaatteita vanhemmalta näyttävän tyylin kokoonkyhäämiseksi. Fu Zhong Wen toteaa, että itse asiassa Yang Lu Chan oppi nykyään Yang-tyylinä tunnetun muodon Chen Chang Hsingiltä eikä kehittänyt sitä itse. Mestari Chu King Hung on yksi Yang Lu Chanin pojanpojanpojan kolmesta mestarioppilaasta. Hän opettaa suvun tyyliä sellaisena kuin oppi sen mestariltaan, jolle se periytyi tämän suvulta.
Ulkoisissa kamppailulajeissa tarvitaan paljon voimaa ja kuntoa, jotta ne toimivat. Yleensä painavampi, vahvempi ja/tai nopeampi henkilö voittaa. Kamppailutaito menettää teränsä iän myötä.
Sisäisten kamppailutaitojen moottorina ei ole voima sovinnaisessa merkityksessä. Se on qi, jolla voidaan vaikuttaa vastapuoleen suoraan hänen meridiaaniensa kautta. Jos tekniikat tehdään oikein, ne tehoavat vaivattomasti myös paljon vahvempaan tai painavampaan vastustajaan. Ulkoisten kamppailulajien perusteet voi oppia muutamassa kuukaudessa, kun taas sisäiset lajit edellyttävät usein vuosien intensiivistä harjoittelua, ennen kuin niitä voidaan käyttää itsepuolustuksessa. Nykyään todellisista sisäisistä taidoista on tullut hyvin harvinaisia. Jopa tunnettuja sisäisiä kamppailutaitoja kuten pa kua chang (baguazhang), hsing i chuan (xingyiquan) ja tai chi chuan (taijiquan) harjoitellaan usein ulkoisesti, koska sisäiset periaatteet ovat kadonneet. Alkuperäinen Yang-tyyli on poikkeus: sisäiset periaatteet eivät ole kadonneet, vaan jokainen voi oppia ne.